|
Post by Adalind on Dec 15, 2016 13:57:58 GMT 2
KARSINA NRO. 3 kuvan©sivuilta" LEONIS" suomalainen puoliverinen, 7-v hopeanrautias, koulupainotus omistaja - Adalind "Leonis on komea ja ryhdikäs ori, joka varmasti pistää silmään viimeistään lennokkaiden liikkeidensä jälkeen. Rautias onkin selvästi perinyt hyviä ominaisuuksia vanhemmiltaan, vaikka välillä siitä löytyykin vähän liikaa temperamenttisyyttä. Se on kaikesta huolimatta todella ystävällinen ja huomionkipeä tapaus, vaikka moni mieltäisikin tulisieluisen sanana enemmän ilkeäksi kuin kiltiksi. Leonis on kuitenkin ennemmin energinen ja seurallinen kuin äkäinen. Sitä on nimittäin varsasta asti kasvatettu hyville tavoille ja sen kyllä huomaa. Välillä energisyys ilmenee kuitenkin säikähtelynä, joten aina taluttaessa hevosta, sitä pitää taluttaa liinassa. Sekin vain, jotta nuori varmasti pysyy käsissä, vaikka se ei ole koskaan käsistä lähtenytkään."
|
|
|
Post by Adalind on Dec 15, 2016 14:50:42 GMT 2
15. joulukuuta 2016
Virhe. Sitä se oli -todellinen virhe. Tunsin Liekkijärven reilu vuoden jälkeen varsin hyvin, joten olin ajatellut, että hevosen muutto pisteestä A pisteeseen B ei olisi kovin vaikeaa. Välimatka ei nimittäin ollut kuin muutamia kilometrejä hevoseni nykyiseltä tallilta Kiltaniemeen. Olin jopa vienyt Leoniksen kaikki tavarat eilen illalla uuteen talliin, jotta voisin tänään nauttia ihanasta talvisäästä ja ratsastaa orin perille ilman, että olisin hommannut jostain kuljettajan ja trailerin. Tämän piti olla helppo vaihtoehto. Tiedätkö siis sen tunteen kun odottama asia ei todellakaan ole sitä. Ihana talvisää muuttui muutaman miinusasteen liukkaaksi jääkentäksi, koska uusi lumi oli lähempänä nolla asteista loskaliejua kuin sitä ihanaa puuterilunta. Leoniksella oli hokit, mutta silti se tuntui lipsuvan tiellä kuin pelkissä kesäkengissä. Mun teki melkein mieli itkeä. Niin epätoivoinen olo mulle tuli kun ori meinasi seuraavan kerran kaatua turvalleen. Nimittäin silloin mä päätin ryhtyä taluttamaan sitä, mutta enhän minäkään pysynyt edes saappaiden avulla pystyssä ja ilman hyvää tasapainoa mä olisin ollut varmaan peffallani siellä. Ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, koska kohta alkoi satamaan lunta niin sakeasti, että oli jopa vaikea nähdä kymmentä metriä kauemmas.
Sen mä kuitenkin tiesin, että en voisi enää kääntyä ympäri tässä vaiheessa matkaa ja hankkia vaikka luksusvermeet, jotta olisi päässyt kuivana perille ilman pelkoa siitä, että jommalla kummalla olisi kohta jalka katki. Mä en kuitenkaan ollut tottunut pelkästään valittamaan, vaan yritin koko ajan keksiä mahdollista ratkaisua ja pian se ratkaisu löytyi aivan edestämme. Tiellä oli liukasta aura-auton käynnin seurauksena, mutta metsässä sitä huolta ei ollut. Meilläpä kävi vielä niin hyvä tuuri, että mutkasta metsään lähti jopa pieni polku, josta oli selvästi kuljettu hevosen kanssa. Arvelin polun lähtevän edes jotenkuten oikeaan suuntaan ja kiivettyäni takaisin rautiaan selkään me päädyttiin selvittämään sitä asiaa.
Me käveltiin varmaan ainoastaan vartti hämärtyvässä metsässä, kunnes se päättyi juuri oikeaan paikkaan: Kiltaniemen pihapiiriin. Siinä vaiheessa lumisade lakkasi, mutta silti mua hymyilytti enemmän kuin koko päivänä. Oli matka ollut miten vaikea tahansa, niin määränpää oli varmasti sen arvoinen.
Hyppäsin puoliverisen selästä lopullisesti alas ja hevonen hirnui kauempana oleville hevosille tarhassa. Se oli selvästi ihmeissään ja musta oli aika hauska miten se hörisi lähes jatkuvalla syötöllä vilkuillen ympärilleen. ”Moikka”, meitä tervehdittiin pian tallin oven avautuessa. ”Mä jo mietenkin, että kuka tuli pihaan, mutta sähän mainitsitkin tulevasi tässä kolmen aikoihin”, Malla hymyili iloisena ja virnistin. ”Joo, ei näköjään onnistuttu tulemaan ihan salaa kun tämä taisi löytää salatut äänenlahjansa”, taputin oria kaulalle ja talutin sen sitten sisälle talliin asti bruneten pitäessä ovea meille ystävällisesti auki. Olin käynyt allekirjoittamassa sopimuksen jo muutamia päiviä sitten, joten sen ansiosta tunnistin tallin omistajan tässäkin vaiheessa.
Malla näytti meille vielä orin karsinapaikan ja sitten mä pääsinkin riisumaan puoliveristä varusteista. Lämmin talli tuntui jo siinä vaiheessa varsin kotoisalta ja jutellessani tallin omistajan kanssa mä uskoin myös viihtyväni täällä jatkossa.
|
|
|
Post by Adalind on Jan 21, 2017 18:20:28 GMT 2
21. tammikuuta 2017
Tämän päivän piti olla aurinkoinen, mutta sen sijaan taivaalta pyrytti lunta kuin viimeistä päivää. Tiedätkö sen tunteen kun ajaa pimeässä autolla ja ei voi edes käyttää pimeällä pitkiä valoja kun lumisateen takia ei vain näy mitään? No, minä sain kokea sen ja Seppeleestä Kiltaniemeen tullessani päätin sen, että tämän päivän treeni siirtyisi kentältä maneesiin. Olinhan maksanut Seppeleen maneesin käytöstä ja nyt lauantaina tuntien puutteessa olisi hyvä hyödyntää tämäkin tilaisuus. Niinpä saatuani hevoseni tarhasta talliin ja siellä ratsastuskuntoon, heitin vielä viltin orin selkään ja lähdin sen kanssa kävellen kohti Seppelettä.
Minusta oli vähän hassua aina mennä Leoniksen kanssa ratsastuskoululle, sillä tuntui samalla niin vieraalta kuin tutulta mennä sinne. Olinhan siellä sponsoriratsastajana, mutta ihan oman hevosen kanssa tuntui ihan ulkopuoliselta kävellä sinne. Maneesiin päästyäni siellä oli ennestään ystäväni Anni loppuverryttelemässä hoitohevosellaan Lailalla ja Robertkin ravaili siellä tammansa kanssa ihan rauhassa. Leonis hörisi tammaneidoille uteliaina, mutta sitten ori tyytyi katsomaan omia touhujani ottaessani siltä vilttiä pois selästä. Onnekseni hevoseni oli suhteellisen fiksu tapaus, vaikka se oli yhä nuori, eikä se ikinä aiheuttanut ylimääräistä draamailua tai hankaluuksia muiden kanssa.
Nousin korokkeelta rautiaan selkään ja annoin sen kävellä puolipitkin ohjin muutaman kerran maneesin ympäri väistellen muita ratsukoita. Pidin koko ajan tasaisen tuntuman sen suuhun, sillä se oli kuitenkin saanut kävellä jo ihan riittävästi. Ratsastaessa orin nuoruuden kyllä huomasi, sillä se oli energinen. Ravi nousi hyvin helposti jo pelkästä istunnan muutoksesta ja sain vähän väliä rauhoitella sen menoa. Samalla minun piti tehdä sen kanssa koko ajan jotain pientä tehtävää. Sulkuväistöjä, avotaivutuksia ja ihan tavallisia pohkeenväistöjä. Ajatuksena, että jokainen askel ratsastettiin huolella ja ajatuksen kanssa. Näin ori ei lähtenyt kiirehtimään liikoja vaan pysyi jatkuvasti hyvin ohjan ja pohkeen välissä.
Otin hyvin pian ravia ja muutamia askeleita laukkaakin. Iso hevonen lämpeni parhaiten isommassa askellajissa ja vasta sen jälkeen siltä pystyi vaatimaan korkeampaa kokoamisastetta, sekä joustavampaa askelta.
Leonis oli ollut minulla jo muutaman kuukauden ja tuntui, että vasta nyt sen kanssa alkoi löytymään yhteistä säveltä kouluratsastuksenkin puolella. Alkuvuodesta Kiltaniemi oli järjestänyt Seppeleessä estekilpailut ja olimme jo silloin huomanneet, että pärjäsimme hyvin tiiminä sillä puolella, mutta koska sileällä kaivattiin ihan uudenlaista yhteyttä niin se oli vieläkin vähän kadoksissa. Energistä hevosta oli vaikeaa saada odottavaiseksi, mutta silti käyttämään intoaan oikeisiin asioihin. Hevonen oli nuori ja opetteli, mutta sen lisäksi myös minä opettelin yhä ja se jos mikä vaikeutti tilannettamme niin valmentajani oli irtisanoutunut tehtävästään vuodenvaihteessa. Kuulemma Leonis oli liian vaikea hevonen ja sen kapasiteetti meni ihan hukkaan minun kanssani. En mä sellaista jaksanut kuunnella ja nyt oltiin sitten ilman valmentajaa. Se vaan, että kaipasimme kannustavaa ja osaavaa valmentajaa kehittyäksemme kouluratsastuksessa. Ilman sitä junnaisimme varmasti aika paikoillaan.
Ravissa hain hevosta mahdollisimman suoraksi myös ympyröillä ja yritin tehdä sen kanssa paljon myös vastataivutuksia. Vaikka en osannut viedä hevosta kunnolla eteenpäin, niin halusin tehdä kaikkeni sen lihaskunnon oikein rakentumiseen. Olin kuitenkin ratsastanut sen verran kauan, että edes jotain tajusin ratsastuksesta, vaikka vaativan tasoinen en vieläkään ollut. Laukassa työskentelin erityisen paljon vastalaukassa, sillä sitä en ihan hirveästi uskaltanut tehdä Kiltaniemen kentällä. Leoniksella oli oikeassa kierroksessa välillä vaikeuksia pysyä peräänannossa ja tasapainossa. Se sai orin vähän hätääntyneeksi, jolloin se monesti yritti korjata asentoaan laukanvaihdoilla tai kovalla vauhdilla. Lumisella kentällä en halunnut saada sille liukastumisen riskiä. Vastalaukka oli kuitenkin erinomainen tehtävä kun hevosta haluttiin suoremmaksi ja tasapainoisemmaksi. Sitkeästi siis laukkuutin oria sen verran kun sen voimat kestivät. Sen jälkeen tein Leoniksen kanssa vielä muutamia laukanvaihtoja keskilävistäjällä.
Mitään kauhean ihmeellistä tai rankkaa en tänään ajatellut tehdä, joten aika pian pääsin lähtemään Seppeleestä takaisin Kiltaniemeen. Kello oli perillä jo sen verran paljon, että hevoseni pääsi heti iltaheiniensä ääreen samalla kun riisuin siltä varusteet pois. Meillä meni siis Leoniksen kanssa ihan hyvin, mutta valmentaja oli kuitenkin etsinnässä. Jospa kuitenkin tässä alkuvuoden puolella löytyisi joku oikein kiva tyyppi siihen hommaan!
|
|
|
Post by Adalind on Jan 24, 2017 22:12:27 GMT 2
22. tammikuuta 2017
Olin edellisenä päivänä käynyt ratsastelemassa Leoniksen läpi Seppeleen maneesilla ja sieltä poistuessani olin sitten puhelinta selaamalla löytänyt ilmoituksen Daniel Susinevan valmennuksesta heti seuraavalle päivälle, silloin huomiselle. Yksi paikka oli vielä sopivasti silloin vapaana ja pitkän harkinnan jälkeen (matka Seppeleestä Kiltaniemeen ei kyllä ehkä kata ihan sitä ajatusta pitkästä harkinnasta) mä laitoin osallistumista mukaan. Kyllä voin sanoa, että mua kadutti ja samalla innostutti koko juttu sen verran paljon jo ihan sen takia, että Daniel opetti Seppeleessä. Se oli nähnyt mun menevän Soltulla, mutta jotenkin tuntui niin erilaiselta ottaa oma hevonen mukaan ja lähteä ”oikeaan” valmennukseen. Daniel kuitenkin tuntui niin hienolta ja laadukkaalta valmentajalta, vaikka se nyt ratsastuskoulussa opettikin. Se kuitenkin oli ollut ihan Saksassa opettelemassa hevosjuttuja ja se jos mikä nosti kyllä sitä arvostusta. Sen takia oli ihan mahtavaa päästä pienryhmään, jossa pääsisin miehen tarkan silmän alle. Mulla ei ollut mitään idoleita ikinä, mutta Danielia olin ihaillut sen ratsastustaitojen kanssa sillein salaa coolisti.
Sunnuntaina saavuin tallille hyvin aikaisin, sillä vaikka matka Liekkijärveltä ei mikään älytön kuitenkaan Vänrikinmäelle ollut niin perfektionistin mieli iski esille ja mulla oli kaikkea muuta pientä hoidettavaa. Eilen mä en vaan jaksanut, enkä kyllä ehtinytkään niin nyt sain sitten käydä puoliverisen kaikki varusteet läpi. Halusin jokaisen tavaran lähes hohtavan uutuuttaan, vaikka eihän me oltu edes kisoihin menossa.
Hain energisen Leoniksen myöhemmin sisälle ja sain harjata sen kumisuolla ensin pari kertaa lävitse, sillä vaikka sillä oli lyhyt karva niin sitä karvaa tuntui tulevan vähän joka kolosta irtonaisena versiona. Niinpä sain harjata oria pienen tovin ennen kuin olin tyytyväinen. Sen jälkeen laitoin hopeiselle rautiaalle suojat ja bootsit jalkoihin. Myös kevyt toppaloimi löysi tiensä orin selkään ja sen jälkeen sai huokaista hetken helpotuksesta. Tosin vain hyvin pienen hetken, sillä pian ovelta huudeltiin, että meidän pitäisi alkaa lähtemään.
Ystäväni kanssa kasasimme loput tavarat auton kyytiin ja kun hevonen oli kyydissä niin pääsimme lähtemään.
Matka tuntui oikeasti melkein pieneltä ikuisuudelta, sillä vaikka mulla oli kaveri mukana, niin se ei poistanut sitä asiaa, että mietin kaikenlaista ihan liikaa. Eniten pelkäsin Danieliltakin sitä kommenttia, että Leonis olisi mulle liian vaikea. Olisi aika kova paikka kohdata mies Seppeleessä sen jälkeen. Sitten mua pelotti, että se odottaisi multa liikoja, koska mä omistin noinkin hienon hevosen ja olihan Daniel hoitanut Leoniksen isää Topiakin joskus aiemmin. Ehkä mies jopa pettyisi minuun kokonaan jos en osaisi mitään ja ajattelisi, että olen saanut tuollaisen hevosen vain rahan takia ja hevosen taidot menisivät ihan hukkaan mun kanssa.
Voi kun olisin osannut olla ajattelematta sellaisia, sillä Daniel oli kuitenkin kunnon ammattilainen työssään. Sen pystyin toteamaan valmennuksen jälkeen. Onneksi.
Kouluvalmennus Mallaspurossa 22.01.2017, valmentajana Daniel Susineva (Lynn VRL-05265 )
Adalind oli minulle tuttu ratsastaja, olihan hän Seppeleen sponssikouluratsastaja. Nuoren naisen uutta hevosta en ollut vielä nähnyt, ja oli mielenkiintoinen hetki, kun Adalind toi Leoniksensa maneesiin. Juttelimme hevosesta vähän samalla, kun Ada käveli ja keventeli. Leonis oli hänellekin vielä aika uusi tuttavuus, ja kuulemma haasteita oli ollut. Nyökkäilin. Näin Adalindin asennosta ja otteista, että häntä vähän kai jännittikin tulla laadukkaan mutta vielä vähän vaiheessa olevan rautiaansa kanssa minun eteeni.
"Se, mitä mä haluan sun tekevän ihan ensimmäiseksi, on hengittäminen", muistutin Adalindia. "Vedä syvään henkeä, ja samalla kun hengität ulos, ikään kuin rentoudu sen hevosen kyytiin. Anna sen liikkua sun alla, vaikka tuntuisi, että se lähtee pois siitä. Lukitsemalla sä et sitä saa pysymään sun kanssa. Tule aluksi neliönmuotoiselle uralle tähän mun ympärille."
Neliöllä lähdimme hakemaan Leonikselle tasaista tahtia ja Adalindille rauhallista oloa. Kulmiin hevosta piti vähän hidastaa, ei kädellä vaan vatsalihaksilla. "Ala tällä sivulla ratsastaa sitä vähän avotaivutusta ajatellen. Sano sille, että nyt ei riitä että kävelee kuin juna eteenpäin, ja ohjaa se pehmeästi loivaan loivaan taivutukseen. Älä jarruta. Pidät käden pehmeänä, ohjaavana."
"Toiselle sivulle tee pieni temponmuutos. Suorista se kulman jälkeen ja ota sitten aavistuksen verran pienempään käyntiin, mutta älä vedä, älä lukitse. Ei isoa eroa, mutta sellainen, että huomaat, että se jää odottamaan. Muutama askel ja päästä se taas eteen."
Tuoreelle ratsukolle piti vain lähteä luomaan yhteistä säveltä. Leonis oli hyvä ja laadukas hevonen, ja ajattelin, että sillä ratsastaminen tulisi olemaan Adalindille mielekästä ja opettavaista, kunhan luottamus kasvaisi. Tänään sain oikeastaan useasti pyytää Adalindia tekemään vähän. Vähitellen Leoniksesta alkoi näkyä halu odottaa ja tehdä niin kuin pyydettiin, ja sitä halusin hevoseen aina. Oikoteitä onneen ei ollut, ja vain yhteistyöhaluisen hevosen kanssa päästiin tavoitteisiin. Tässä vaiheessa yhteistyötä mielellään työskentelevän mutta myös helposti kiehahtavan hevosen kanssa oli Adalindin tärkein tehtävä toimia niin, että hevonen ei olisi jatkuvasti oman kiireensä lisäksi myös jännittyneen ratsastajan prässäämä. Hyvä tästä tulisi, ajan ja maltin kera.
|
|